Jos metsään haluat mennä nyt…

Nuuksion metsässä kaksi ulkoilijaa oli törmätä pentujen kanssa kulkeneen karhun kanssa. Onneksi eivät kirjaimellisesti törmänneet. Olisi nimittäin suru suuri nyt.

Olin töissä silloin, mutta en ollut sillä tehtävällä, radioliikenteen kuulin. Nämä ulkoilijat olivat todella säikähtäneet eläimiä, jotka todennäköisesti eivät olleet edes huomanneet ihmisiä. Niin säikähtäneitä olivat, että tehtävää johtanut ylikonstaapeli päätti, että pelastuslaitoksen mönkijällä heidät noudetaan ihmisten ilmoille.

Läheltä toiselta tehtävältään vapautunut Rajavartiolaitoksen helikopteri tarjoutui avuksi, ja näin asianosaiset saivat ikimuistoiselle päiväretkelleen arvoisensa ja onnellisen päätöksen.

Karhuja on eteläisintä Suomea myöten, kuten on susiakin. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Karhut, sudet ja ilvekset ovat kuuluneet suomalaiseen metsään jo kauan ennen suomalaisia tai muita uiguureja.

Ihmeelliseksi asian tekee nykyihmisen ajatusmaailma. Koska olemme oppineet tulenteon, osaamme lukea ja kirjoittaa sekä kuljemme kahdella jalalla, meidän tulisi siis olla kuninkaita metsissäkin. Vaan emmepä ole.

Luonnon kanssa ei ole pelleilemistä. Joka sitä kunnioittaa ja edes yrittää ymmärtää, voi tulla sen kanssa toimeen. Mutta joka sitä aliarvioi, sitä se rankaisee ja lujaa.

Joka jumalan syksy soitellaan marjametsästä hätäpuheluja kännykällä, josta akku alkaa olla sipissä. Ollaan eksyksissä. Auto jäi jonkun metsätien päähän. Ja alkaa tulla tuulipuvussa kylmä.

Tai lähdetään hetken mielijohteesta jollekin vaelluspolulle iltaa vasten ajatuksella, että ”piankos sen muutaman kilometrin käppäilee”. Ja taskulamppu ja kartta jätetään varmuuden vuoksi auton hanskalokeroon. Etteivät huku metsään.

Luonto on päässyt nykyihmiseltä unohtumaan. Ei se enää hätkäytä, ettei joku stadin alaluokkalainen tiedä millaisessa tehtaassa maitoa tehdään. Ei sekään hätkäytä, ettei aikuinen ihminen ymmärrä, miten kilometri Mannerheimintietä eroaa kilometristä metsäpolkua. Mutta se hätkäyttää, että maastoon lähdetään niin vähäisin tiedoin ja taidoin jopa koko perheen voimin, ja sitten kun ollaan kusessa, ollaan siinä kaulaa myöten.

Onneksi lajitovereidemme keskuudessa ovat niitäkin, jotka luonnossa osaavat kulkea: suunnistajat ja vaeltajat sekä partiolaiset ja metsästäjät, esimerkiksi.

Väen siirtyessä kaupunkeihin yhteys metsään katkeaa. Silloin sitä pitää yrittää luoda uudelleen. Koulu, rippileirit, varusmiespalvelu, yrittävät osaltaan olla sitä yhteydenluontia.

Hämeenlinnallakin oli upea yhteydenluontimahdollisuus, joka ahneuksissaan tuli tuhottua: Luontokoulu.

Nyt uudessa Hämeenlinnassa on paljon metsää ympärillä. Ja ihmisiä, jotka ovat vielä yhteydessä metsiin. Tätä mahdollisuutta ei pidä mennä ryssimään.

Jätä kommentti

css.php